Tänään viikon polkaisee käyntiin Alice Kyyrö. Aloitetaan aamu pienellä kertomuksella. Tämä tarina on tosi. 

HÄNEN NIMENSÄ oli Martta. Hän oli 48-vuotias ja asui yksin. Siksi kukaan ei ollut kaivannut häntä kahteen viikkoon. Vasta kun poliisi meni hänen asuntoonsa, huomattiin, ettei sanomalehtiin eteisen lattialla ollut koskettu 14 päivään. OLI TORSTAI-ILTA, kun teräsovinen automaattihissi, jossa Martta seisoi, pysähtyi. Martta oli tehtaalla töissä siivoojana, ja tänään hänellä oli iltavuoro. 

Kuuliko hän, kuinka tehdasrakennus hiljeni, kun viimeiset työntekijät lähtivät? Miten on mahdollista, ettei kukaan kuullut hänen avunhuutojaan? Vai oliko Martta saanut sairauskohtauksen, niin ettei hän enää pystynyt huutamaan? Viikonloppuna tehdas oli kiinni. Maanantaina oli itsenäisyyspäivä. Kaikilla oli vapaata. TOTTA KAI MARTTA oli painanut hälytysnappia heti, kun hissi oli pysähtynyt. Mutta hälytysääni oli niin heikko, ettei kukaan kuullut sitä, kun työntekijät viimein tiistaina palasivat ja tehtaan laitteet käynnistettiin. Torstaina Martta oli ollut hississä viikon. Bulevardin liikenne jyrisi ohi. Päivisin tehtaan sadat työntekijät ajoivat viereisellä hissillä ylös viidennen kerroksen ruokalaan Martan ohi. Koska hissien ulkopuolella ei ollut kerros-osoitinta, kukaan ei huomannut, että vasemmanpuoleinen hissi seisoi joka päivä samassa paikassa. Viikonloppuna tehdas jälleen hiljeni. Maanantaina työntekijät palasivat. He ajoivat hissillä Martan ohi ylös ja alas. KESKIVIIKKONA, kun Martta oli ollut vankina hississään jo kolmetoista päivää, joku huomasi toisen hissin juuttuneen paikoilleen. Huoltomiehille soitettiin, mutta nämä menivät väärään osoitteeseen. Kun huoltomiehet viimein torstaina 16. joulukuuta 1971 saapuivat, he saattoivat yhä kuulla hissin heikon hälytysäänen. Martta oli hädin tuskin tajuissaan ja anoi heikosti apua. Hän oli kietonut siivoojantakkinsa päänsä ympäri, koska hississä paloivat valot ja koska hälytysääni, tuo piinallinen hälytysääni, soi kellon ympäri ilman, että kukaan kuuli. 

Martta jäi hissiin Sinebrychoffin nyt jo puretussa juomatehtaassa Bulevardin varrella. Hän jäi henkiin ja eli pitkään. Pääkaupunkiseutu on täynnä tarinoita. Kun kiirehdimme ohi Kolmen sepän patsaan tai vietämme kesäpäivää Suomenlinnassa, aika harvoin ajattelemme, että tässä sitä nyt ollaan Suomen historian keskeisimmillä tapahtumapaikoilla. Arkiset, tavallisten ihmisten tarinat ovat kadonneet vielä syvemmälle menneisyyden lokeroihin. 

Näitä pienempiä ja suurempia menneisyyden tapahtumia avaa Helsingin Sanomien toimittaja Anu Nousiainen blogissaan Tässä paikassa kauan sitten. Nousiainen kuvaa pääkaupunkiseutua ja kertoo kuvaamiinsa paikkoihin liittyvät tarinat elävästi. 

Kertomukset paljastavat yllättäviä asioita tuttujen kulmien historiasta. Tiesitkö, että Suomenlinnan suositun ravintola Walhallan nykyisen sisäänkäynnin kohdalla teloitettiin kuusi ihmistä syyskuussa 1918? Tai kuka tunnettu neuvostojohtaja piileskeli saksalaista professoria esittäen täysihoitolassa, jonka paikalla on nykyään uinuva oulunkyläläinen rivitalo? Miksi Tove Jansson suorastaan vihasi työstämäänsä Muumi-maalausta, joka on edelleen nähtävissä Auroran sairaalan porraskäytävässä? Ja miksi Ullanlinnassa sijaitsevan Raatimiehenkadun erääseen risteykseen ilmestyi vuosikymmenien ajan lumeen tai hiekkaan piirrettyjä ristejä? 

Vastauksen näihin kysymyksiin ja monta muuta pientä ja suurta tarinaa löydät Anu Nousiaisen blogista, jonka tekstit julkaistaan myös Nousiaisen Instagram-tilillä @tassapaikassakauansitten. 

Tarinoiden täyttämää viimeistä kouluviikkoa kaikille!

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommentisi
Nimi